Menneen viikon maanantaina tartuimme toimeen, johon on jo pitkään pitänyt tarttua. Nykyäänhän suositellaan, että lapsen pitäisi jättää tutti viimeistään kaksivuotispäivän tienoilla, ja pojallahan tuo etappi oli jo toukokuussa. No, hän on käyttänyt tuttia enää vain nukkuessaan, joten luulen, että peruuttamatonta vahinkoa ei olisi aiheutunut, vaikka tyyppi olisi saanut pitää rakkaan tuttinsa vielä jonkin aikaa. Ajattelimme kuitenkin, että tutti olisi hyvä saada unohtumaan ennen kuin poika aloittaa hoidossa (ja minä palaan töihin, jaiks!), joten aika alkoi käydä vähiin.... pitkin kesää olemme jutelleet pojalle, että isot lapset eivät tarvitse tuttia, ja hänenkin tuttinsa voidaan pian antaa jollekin vauvalle. Poika ei ollut asiasta erityisen innostunut, vaan pikemminkin kaikkea muuta, ja siksi päätimme, ettei pakoteta häntä antamaan tuttejaan kellekään oikealle vauvalle, vaikka lähipiirissä olisi kyllä ollut useampikin pikkuinen. Olisi ollut ikävää, jos poika olisi aina kyseisen vauvan nähdessään ollut katkera tuttiensa menetyksestä, joten lopulta päätimme, että pupujen vauvat saavat pojan tutit. MUTTA kun lähdön hetki koitti ja kaikki tutit piti panna pussiin, niin näin innostunut hän oli tuteistaan luopumaan...:
Lopulta kyllä päästiin matkaan ja tuttipussi kiikutettiin lähimetsään kuusen alle:
 |
| Haikea hetki. |
Olen kai liian helläsydäminen, kun en millään olisi raaskinut vielä pakottaa poikaa luopumaan rakkaasta tutistaan. Ajatelkaahan omalle kohdallenne: olisi joku tärkeä tavara, mitä ilman ei unikaan tulisi, ja yhtäkkiä joku vain määräisi, että se tavara pitää nyt antaa pois, eikä sitä saa enää ikinä takaisin. Julmaa! Vakavasti ja moneen kertaan harkitsin hammaslääkärien ja yleisen mielipiteen uhmaamista, mutta olisihan tuo luopuminen toisaalta joskus ollut edessä kuitenkin. Ja nyt ei tietenkään enää voi perääntyä, enkä tokikaan ole pojan kuullen asiaa surkutellut. Mutta kyllä sydäntä riipi oman pienen pohjaton suru :(
Nyt on sitten viikon verran oltu ilman tuttia, ja on meillä edelleen nukuttukin. Vähän. Poika kysyy tuttia nukkumaanmennessä, ja vastauksen kuultuaan itkeskelee. Sitten hän pyytää syliin, halimaan, laulamaan, syliin, haliin ja syliin... joka ilta hän on kyllä lopulta nukahtanut itsekseen omaan sänkyynsä muutaman tunnin taistelun jälkeen, mutta hankalaa tuntuu unensaanti ilman tuttia olevan. Päiväunille en ole saanut häntä nyt ollenkaan, paitsi muutamana päivänä poika on sitten nukahtanut autoon, kun ollaan sopivasti päiväuniaikoihin oltu autolla liikenteessä. Toivon ja uskon, että hoidossa poika kuitenkin taas ryhtyy nukkumaan päiväunia, kun aamuherätys on aikaisemmin ja päivätkin varmaan tavallaan "raskaampia" kuin ennen, kun koko päivä kuluu muualla kuin kotona. Onnea vaan hoitotädille näiden nukutusten kanssa...
Kaipa tutti oli pojalle sellainen unilelun kaltainen turvaesine, jonka kanssa uskalsi jäädä yksin omaan sänkyyn nukkumaan. Mikään varsinainen unilelu ei ole koskaan muodostunut hänelle kovin tärkeäksi, eikä tutin menettäminen ole ainakaan vielä tilannetta muuttanut.
Kun tutit olivat pari tuntia olleet kuusen alla, käytiin vielä yhdessä katsomassa, että pussi tosiaan oli kadonnut.
"Pupuäidit" olivat tuoneet paikalle pienen pehmolelun, jonka poika sai uudeksi unikaverikseen. Parina ensimmäisenä iltana hän ei kuitenkaan sietänyt sitä ollenkaan, joten tämä ajatus ei ihan toiminut. Nyt tuo pehmolelu saa sentään olla jo sängyssä, mutta ei poika sitä unikaverikseen halua. Lahjomaton tyyppi.
Monet ovat nyt kysyneet, että eikö olisi ollut paljon helpompaa, jos emme alun alkaenkaan olisi antaneet pojalle tuttia, tai että jättäisimmekö tällä tietoa tutin antamatta pojalle jo vauvana. Mutta pakko on sanoa, että kuluneen kahden vuoden aikana tuo pikkuinen esine on pelastanut meidät niin monelta huudolta ja hammastenkiristelyltä, taannut rauhalliset automatkat ja helpottanut nukkumaanmenoa ja yöheräilyjä, että todellakin antaisin tutin.Tätä vieroitusta ehkä kuitenkin vielä olisin lykännyt. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti