Viikko 4: Kaunis uni

(Heti aluksi on todettava, että nyt jo kävi se, mitä etukäteen uumoilinkin: en saa aikaiseksi lisätä kuvaa edes joka viikko, saati sitten joka päivä. Viikon 4 päivitys tulee siis myöhässä, mutta kuvat on kyllä otettu juuri kyseisellä viikolla!)

Viikolle 4 valitsin kuvaparin. Sattuipa eräänä päivänä käymään niin, että poika heräsi kesken kaiken päiväuniltaan, ja sain hänet rauhoiteltua takaisin uneen vain ottamalla syliin ja kantamalla meidän vanhempien sängylle unia jatkamaan. Kuva piti ottaa, koska hyvin harvoin pääsen itse livahtamaan pois, jos poika nukkuu kainaloon, ja tällä kertaa sellainen ihme siis tapahtui:

Ja samaan aikaan toisaalla... :D

Pienten lasten vanhemmille kai vähän naureskellaan siitä, että nämä eivät osaa lapsen syntymän jälkeen puhua enää muusta kuin nukkumisista ja syömisistä. Itse en kyllä näitä naureskellut ennen äidiksi tuloanikaan, koska nukkuminen ja syöminen ovat aina olleet sydäntäni lähellä. ;) Mutta on toki sanottava, että entistä paremmin ymmärrän niitä, jotka eivät osaa ajatella muuta kuin jälkikasvunsa unia ja ruokailuja. Jos nimittäin lapsi ei nuku eikä syö, niin hankala siinä on ajatella yleviä...

Meillä lapsi noin pääsääntöisesti syö hyvin, joten sitä en ole joutunut sen kummemmin vatvomaan. Nukkumisia on pohdittu enemmänkin. Uniongelmat tuntuvat olevan kausittaisia: välillä on "herätään läpi yön puolen tunnin välein"-kausia, toisinaan "herätään vain kerran yön aikana mutta valvotaan kolme tuntia putkeen"-kausia, välillä lasta ei meinaa saada illalla nukkumaan ja toisinaan taas herätään aamulla infernaalisen aikaisin. Eikä tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja sanoakseen, mikä on ongelman laatu joskus kymmenen vuoden päästä: silloin lasta ei luultavasti saa ylös sängystä.

Viikko 3: Tännni lenkille

Kolmannen viikon kuvaan sain kerrankin ikuistettua pojan ja koiran puuhissaan. (Koira nimittäin ottaa yleensä hatkat, kun näkee kameran lähestyvän, joten kuvaamispuuhissa pitää olla nopea.) Kuvan tilannetta ei ole lavastettu, vaan poika oli ihan itse saanut koiran hihnan päähän, ja kiskonnasta päätellen oli mitä ilmeisimmin lähdössä lenkille...

 Poikaa kiinnostaa nyt kovasti tehdä kaikkea samaa kuin äitikin tekee. Kun ollaan lähdössä lenkille, hän ottaa asiantuntevasti koiran pannasta kiinni ja näyttää, mihin hihna pitää kiinnittää, tai jos saa hihnan omiin käsiinsä, kulkee koiran perässä ja yrittää itse kiinnittää sen. Tässä kuvassa ei olla oikeasti lähdössä minnekään, mutta hihna oli jäänyt kodinhoitohuoneen penkille, josta poika sen oli saanut käsiinsä. Pahaa-aavistamaton koiraparka oli kai ollut makoilemassa iltaunillaan olohuoneen matolla, kun pieni lenkittäjä oli iskenyt, ja tässä kuvanottovaiheessa poika jo kiskoi hihnaa pontevasti: "Tule jo, nyt mennään!" (Poika oli siis saanut keploteltua hihnan pään läpi pannan lenkistä, luultavasti n. sekunnissa, ja äidiltä meni ehkä kymmenen minuuttia, että sai sen keploteltua irti. Sama juttu joka asiassa: taapero tekee jotakin minuutin, ja jälkiä korjataan tunti.)

Poika on myös viimein alkanut tapailla joitakin sanoja. "Pam" ja "oho" ovat olleet käytössä jo pitkään, ja ne ovat kyllä yllättävän käyttökelpoisia; niillä voi kuitata monta asiaa! Jokin aika sitten sanavarastoon tuli "tutti", ja viime aikoina on alkanut löytyä eläinten ääniä: "hau" (koira, tietysti), "miiiiii" (kissa), "piip-pii" (tipu) ja "kukkuu" (kukko). Lisäksi uusi ilmaisu on hyvin selkeä "tännni" (sellaisella nasaalilla, vähän j-mäisellä n-äänteellä), jonka merkitystä olemme aprikoineet. Nyt selitys on löytynyt: sehän tarkoittaa meidän koiraa! Ilmeisesti "tänne" on ollut sen verran ahkerassa käytössä, että poika on päättänyt käyttää sitä tarkoittamaan koiraamme. Jännittyneinä odotamme, millä nimityksillä äitiä ja isää ruvetaan joskus kutsumaan...

Koiran loputtoman kärsivällistä suhtautumista poikaan täytyy ihailla. Meidän koira ei nimittäin ole mikään sylikoira tai kyljessäkyhnääjä, vaan pitää yleensä kohteliaan välimatkan (paitsi tietysti silloin kun joku tulee kylään, jolloin koira rynnistää labradorimaiseen tapaan ihan iholle - pitäähän vieraan tuntea itsensä tervetulleeksi). Jos itse menisin sen viereen istumaan noin kuin poika kuvassa, niin koira luultavasti siirtyisi kauemmas. Poika saa kuitenkin mennä miten lähelle vain, ja usein tunkeekin koiran kanssa esimerkiksi sen petiin istumaan, vaikka pedissä ei paljon ylimääräistä tilaa ole. Nykyään poika käy myös ennen nukkumaanmenoa "sanomassa hyvää yötä" vanhempien lisäksi myös koiralle, eli menee ihan koiran lähelle, painaa päänsä hetkeksi toisen kuonoon kiinni ja mitä luultavimmin ajattelee lämpimiä ajatuksia "Tännnistään".

Viikko 2: Musta silmä, norsupallo ja uusi sänky

Toisen viikon kuva on otettu laivaristeilyn jälkimainingeissa. Risteilimme nimittäin kolmen sukupolven voimin Turusta Tukholmaan; mukana reissussa olivat siis poika, äiti ja mummu. Muistoiksi reissusta jäivät musta silmä ja lahjaksi saatu pallo - ja nämä molemmat siis pojalle. Mustan silmän sai, kun äidin ja mummun kielloista huolimatta temppuili pallomeren liukumäessä, ja pallon sai leikkihuoneen tädiltä ihan muuten vain.

Pallossa on kuvattuna uuden Ice Age -leffan tähdet, ja nimesin isoimman eläimen tietysti pojalle: "Tässä on norsu." Joo-o, tiedän tietysti, että se on mammutti, mutta ajattelin, että se voi jäädä pienelle vähän epäselväksi, kun ei mammutteja enää ole. Jälkeenpäin tajusin, että tuskin poika norsuakaan on ihan kohta missään näkemässä, mutta nyt en voi enää ottaa sanojani takaisin. Siis norsu mikä norsu.

Kuvassa poika makoilee uudella sängyllään, joka saatiin joululahjaksi. Nyt viikonloppuna vasta uskaltauduimme kokeilemaan, miten uni mahtaisi tulla uudessa pedissä. Olimme varautuneet tuntikausien taistoon, kun poika huomaa, että tästä sängystä pääseekin itse pois. Hämmästys oli melkoinen, kun mies vei pojan sänkyyn, peitteli ja lähti huoneesta (jossa yleensä on siis täytynyt istua niin kauan että lapsi nukahtaa). Hiiskahdustakaan ei kuulunut, ja kun viimein uskaltauduimme kurkkaamaan, niin poika nukkui täsmälleen siinä asennossa, mihin oli jäänyt. Vielä ei voi uskoa, että tämä voisi olla näin vaivatonta, mutta mukavaa, kun edes yhtenä iltana oli!

Viikko 1: Loppiainen

Ensimmäisen viikon kuva on otettu loppiaisena. Meillä ei loppiaista yleensä sen kummemmin juhlita, mutta monena vuonna olen silloin laittanut jotakin jouluruokaa tarjolle, ikään kuin joulun ajan lopetukseksi. Eilenkin leivinuunissa paistuivat joulutortut ja lämpesivät laatikot, ja hyvin vielä kelpasivat kaikille, vaikka jouluna noita jo monena päivänä syötiinkin.

Loppiaisesta kertovaksi kuvaksi valitsin kuvan joulukuusesta.

Meillä nimittäin kuusi on vielä tukevasti sisätiloissa, vaikka monilla muilla taitaa menneen joulun kuusi olla enää muisto. (Meillä itse asiassa kuusi on usein sisällä Nuutinpäivään, joten tämä olisi voinut olla vielä kakkosviikonkin kuva.) Kun kuusi kerran on sisälle tuotu ja se on niin kaunis, niin ei siitä malta heti pyhien jälkeen luopua!

(Kuva itsessään on huono, en saanut salamalla kelvollista, ja ilman salamaa tuli aikamoisen epäselvä. Meille on tuloillaan uusi kamera, joten toivottavasti sen kanssa sitten osaan ottaa katsottavampia kuvia.)

Alku

Kuvablogi vuodesta 2013.
Sellainen juolahti mieleen, kun luin muutaman facebook-kaverini aloittaneen vuoden vaihtuessa "Projekti 365:n", jossa siis lisäävät joko faceen tai aihetta varten perustettuun blogiin yhden kuvan vuoden jokaisena päivänä. Hauska ajatus, tuumailin. Helppo tapa pitää blogia, kun ei tarvitse välttämättä keksiä jutunjuurta, vain kuva riittää. Sellainen minullekin!

Sitten iski arkirealismi: paitsi että pitää näpätä kuva vuoden jokaisena päivänä, pitää myös avata tietokone, siirtää kuva kamerasta koneelle ja viedä se blogiin. Stressihän siitä tulisi, ja sitten harmittaisi, kun kuva jäisi lisäämättä jonkin reissun tai vaikkapa sairastelun aikana. Jalostettu ideani onkin nyt "Projekti 52", eli kuva vuoden jokaiselta viikolta. Kuvien aihetta en ole ajatellut tarkemmin rajata, joten kuvitan siis ihan yleisesti meidän ojansuulaisten - itseni, miehen, pojan ja koiran - elämää vuoden aikana.

Tuntemattomammille lukijoille avuksi:

Itse olen 30-vuotias nainen, ammatiltani opettaja, mutta ensi syksyyn saakka hoitovapaalla.
Mies on myös 30-vuotias, käsillätekijä, koneista kiinnostunut, ulkoilmaihminen.
Poika on puolitoistavuotias viikari, joka on usein hyväntuulinen mutta joskus kiukkukohtauksen kourissa, nukkuu usein huonosti mutta joskus hyvin, syö usein hyvin mutta joskus huonosti, joka tulee vielä hienosti toimeen suppeahkolla sanavarastollaan "oho", "pam" ja "tutti" ja jota tässä perheessä nykyisin eniten valokuvataan.
Koira on kolmevuotias viikari, joka välillä teeskentelee jo aikuistuneensa, mutta seuraavassa kaarteessa vetäisee pentumaiset hepulit, joka rakastaa syömistä, muiden koirien seuraa, syömistä, uimista ja syömistä, joka nukkuu mieluiten tassut kohti taivasta ja joka ei sentään kerjää ruokaa pöydästä, mutta tulee juosten paikalle, kun vanhemmat kysyvät pojalta "syötkö vielä?"
Ojansuu on kotipaikkamme metsän keskellä. Nimi tulee yhdistelmänä kylän nimestä ja lähellä pulputtavasta ojasta, joka on ehkä enemmänkin puro, mutta jonka nimi nyt vain sattuu olemaan oja.